Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2930311234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293012

RSS

 Lauantai 26.9. - Maanantai 28.9.15
29.09.2015 17:53

SUNNUNTAI 27.9. – MAANANTAI 28.9.

Seattle – Reykjavik – Helsinki

Sunnuntaiaamu oli kaunis joskin hieman viileä. Tuntui siltä, että säät joutavat jo muuttua syksyisemmiksi, kun suomalaiset lähtevät. Meillähän oli kuuden viikon aikana suorastaan mieletön sääonni. Sadepäiviä oli noin kolme ja muutamana muuna päivänä jokunen sadekuuro ja hieman viileä jakso muistutti siitä, että ollaan kuitenkin liikkeellä loppukesästä.

Kentälle lähdettiin vasta puolilta päiviltä, joten vielä ehti kävellä hotellilta muutaman korttelin alas rantaan, jossa olikin porukkaa ruuhkaksi saakka. Monet rakennustyömaat vielä lisäsivät kaaoksen tuntua. Erityisen huima oli varmaan 200 m pitkä rannan tuntuman kauppahalli, jossa oli erityisesti kukkia, vihanneksia ja meren antimia aivan mielettömästi. Täytyypä sanoa, että varsinkaan sellaisia kalatiskejä emme ole nähneet missään. Tai oikeastaan kalatiski on liian suppea sanonta, niin paljon siellä oli kaikkia muitakin meren antimia taskuravuista jättihummereihin ja vaikka mitä.

Kalaa ja merenelävää kauppahallin tiskeistä löytyi

Vaan ei auttanut, klo 12 bussi vei meidät kentälle, jossa buukkaus kävi Icelandairin tiskillä niin sujuvasti, että emme muista milloin viimeksi olisi lentokentällä nähty moista tehokkuutta. Sitten vaan helpon turvatarkastuksen jälkeen ilman kuljettajaa operoivaan junaan, joka vei matkalaiset läheiseen S-terminaaliin.

Odotusaikaa oli, mutta näillä nurkilla matkatoimistot ja bussiyhtiöt tuntuvat mielellään toimivan varman päälle. Islannin kautta kulkeva Suomi-yhteys on länsirannikolta todella kätevä. Seattle – Reykjavik kesti vain 6 h 40 min, vaihto 45 minuuttia ja Reykjavik – Helsinki 2 h 55 min. Olimme siis kotimaan kamaralla noin 10 tunnin kuluttua siitä, kun Boeing 757:n pyörät irtosivat Sea-Tac –kentästä (Seattle – Tacoma International).

Eipä Amerikan yhteys voi tästä juuri enää kätevämmäksi muuttua! Tiedoksi Icelandairin käyttäjille, että kannattaa ottaa omat eväät koneeseen mukaan, kuten monet näyttivät tekevän. Yhtiön evästarjoilu on nimittäin onnetonta. Edes rahalla ei saa mitään asiallista syötävää. Juotavapuoli on hieman paremmassa kunnossa…

Kaiken kruunasi se, ettei paluumatkalla yksikään matkalaukku kadonnut. Se tulomatkalla kadonnut laukku oli ollut omistajaansa vastassa Seattlen hotellissa. Vaikea on vieläkään ymmärtää, ettei sitä saatu millään ilveellä matkan alussa toimitettua omistajalleen, vaikka tiedettiin missä kumpikin osapuoli oli.

Hieno matka on takana, ja senhän tekee hyvä matkalaisporukka.
Kiitos kaikille reippaille matkalaisille.

Näille blogisivuille tulee vielä lisää kuvia eri matkalaisilta, kunhan he saavat tuhansien kuvien saldonsa käytyä läpi. Nyt jäädään vaan odottamaan ensi kevään Alaskan matkaa (20.5.-9.7.), eiköhän sieltä taas synny hieman uutta ja kaunista materiaalia..

 

LAUANTAI 26.9.15

Bellingham

Ajomatka 6 km, YHT. 8.112 km

13 astetta ja pilvistä, mutta ei varsinaisesti sadetta. Liikehdintä leirissä alkoi jo varhain, oli pakkaamista, säiliöiden tyhjentämistä ja muuta siivousta. Aamu hieman kirkastui kun Tapio Holma ja Asko Hämäläinen tulivat leiriin vielä jututtamaan porukkaa ja ottamaan yhteiskuvia paikallista suomalaislehteä varten ( www.ffsuomi.com ).


Kaikki matkalaiset ja Tapio Hamalainen yhteiskuvassa Bellinghamin leirissä

Tapio ja Asko ovat panostaneet viimeiset viisi vuotta ahkerasti suomalaisyhteisön eteen. Elvyttäminen vaatii työtä, varsinkin kun ajatellaan, että aika koko ajan loitontaa siirtolaispolvia vanhasta kotimaasta. Nyt on kuitenkin havaittavissa sellainen ilmiö, että Suomessa syntyneiden siirtolaisten lasten lapset ovat alkaneet kiinnostua juuristaan yhä enemmän.

Yhteiskuvan oton jälkeen ensimmäiset autot lähtivät El Montelle kuuden kilometrin päähän autojen luovutukseen. Holma ja Hämäläinen jäivät vielä juttelemaan matkalaisten kanssa, sillä lähdimme kahden auton ryhmissä vartin välein, ettei palautus ruuhkaudu.

Autoista luopuminen sujui varsin hienosti, eikä varsinaisia ongelmia ollut. Pari pientä vauriota oli päässyt tapahtumaan. Nimittäin kauas ulos työntyvät Fordien peilit ovat hieman arasti tyrkyllä. Ne leventävät autoa hyvinkin 25 cm per puoli. Taas kerran on todettava, että vähin ongelmin kuudesta viikosta selvittiin. El Monte antoi jonkin verran taloudellista hyvitystä muutamista pienistä harmeista, mutta 12 autoa selvisivät kuuden viikon ja 8.-12.000 km taipaleistaan aika lailla kunnialla. Täytyy sanoa, että kaluston taso oli keskimäärin luultavasti parasta ja uusinta, mitä olemme El Montelta noin kahdeksalla kerralla saaneet.

Bussi tuli vuokraamoon noutamaan porukan, joten saimme matkatavarat saman tien siirrettyä siihen. Mukana oli matkan alusta tuttu oppaamme Kristiina Hiukka vanhempineen. He olivat tulleet käymään Seattlessa ja osallistuisivat Boeingin lentokonetehtaan kiertokäyntiin.

Ajoimme runsaan tunnin etelään ja olimme huiman ison Boeingin lentokonetehtaan ja –kentän maisemissa Everettissä. Vierailu 747 Jumbojen, 777 – ja 787-mallien kokoonpanohallissa oli melkoinen kokemus, erityisesti mittakaavaltaan. Jonkinlaiset käsityksen asiasta saa siitä, että 747:ssä on noin kuusi miljoonaa osaa ja pienemmissä koneissa puolet siitä! Käynnille ei saanut ottaa mukaan kameroita ja edes puhelimia. Tämä ei johdu teollisuusvakoilun pelosta, vaan siitä, että koska vieraat tarkkailevat tilannetta parvekkeilta, tehdas ei ota riskiä, että jotain putoaisi alapuolella rakenteilla olevien koneiden siiville tai rungolle. Näin siis vierailijat joutuvat tyytymään muistikuviin.

Itse kokoonpanohalli on huima mittasuhteiltaan. Pinta-alaa sillä on 40 hehtaaria, sisään mahtuisi koko Californian Disneyland ja vielä jäisi 5 hehtaaria parkkitilaa. Hallin alla poikittain olevat yhdeksän maanalaista huolto- ym. tunnelia ovat jokseenkin tasan 500 m pitkiä. Rakennuksessa työskentelee maanantaista perjantaihin 40.000 henkilöä kolmessa vuorossa. Viikonloput ovat vapaat, eli vierailumme aikana ”pajassa” oli hiljaista. Tähän järjestelyyn on päädytty siksi, että jos tuotannossa jäädään jostain syystä jälkeen, voidaan aikataulusyistä ottaa viikonloput käyttöön. Näissä hommissa nimittäin turvallisuus on kaiken lähtökohta, eikä missään oikeasta vaikkapa kiireen takia.

Boeing tarjoaa työntekijöilleen täyden palvelun pesuloista päiväkotiin, ruokapalveluista pankkitoimintoihin jne. Halli on niin suuri, että esim. jalkojen juuressa työn alla olleet kolme Jumboa näyttivät siellä pienemmiltä kuin ulkona seisovat!

Uusia komposiittirakenteisia 787 Dreamliner-koneita valmistuu noin 10 kuukaudessa, eli kolmen päivän välein aina yksi rullaa hallista ulos. Tai paremminkin ulos hinaus tapahtuu öisin, sillä koneet käyttävät matkalla läheiseen maalaamoon samoja siltoja ja alueita kuin autoliikenne.

Käynti oli hieno kokemus, vaikka halleissa olikin juuri nyt hiljaista. Seuraavaksi ajoimme läheiseen italialaisravintolaan myöhäiselle lounaalle ja edelleen Seattlen läpi pienen kiertoajelun matkalla ydinkeskustan hotelliin, samaan kuin matkan alussa.



Italialaisravintolassa ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi...

Liikenne oli tosi vilkasta lauantainakin iltapäivällä, eikä aika enää sallinut nähtävyyksillä pysähtelyä. Saimme kuitenkin kaupungista hyvän käsityksen. Seattle ei museoineen, puistoineen, rantoineen ja muine nähtävyyksineen olisi ollenkaan hassumpi kaupunkiloman kohde. Ikävän kauneusvirheen muodostavat tosin keskustassa eri puolilla parveilevat huono-osaisten ja asunnottomien ryhmät. Ihan mihin tahansa ei oikein tee mieli hämärissä taaperrella.

Hotelliin asetuttuamme porukka kuitenkin tuntui olevan niin hengästyksissä kaikesta viime viikkoina koetusta, että kaupunki ei enää juuri ketään houkutellut vaan kotiinlähtötunnelmat ja uni ottivat pääosan.

 


( Päivitetty: 29.09.2015 18:13 )

Kommentoi



 Torstai 24.9. ja Perjantai 25.9.15
26.09.2015 08:03

PERJANTAI 25.9.15

Bellinghamin seutu

Ajomatka 9 km, YHT. 8.106 km

Kohtalaisen lämmin yö, aamulla 14 astetta, mutta pilvistä. Yöllä satoi pikkuisen ja aamulla lisää. Leiri oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, mutta seitsemän autoamme oli saatu mahtumaan, osa tilapäinpaikoille. Edfeltit olivat tulleet viimeisenä yhdeksän jälkeen illalla.

Päivä meni siivousten ja pakkausten merkeissä. Myös viimeisiä ostoksia käytiin hiomassa läheisessä Walmartissa ja autot tietysti tankattiin täyteen. Kuuden viikon aikana Washingtonin polttoaine oli halventunut pari-kolmekymmentä centtiä gallona. Nyt halvin käteishinta näytti olevan 2.229/gallona, mutta tavanomaisempi oli 2.45 tienoilla. Se tuntui aika hyvältä, sillä vuosi sitten eteläisemmissä osavaltioissa näkyi yleisesti neljää taalaa hipovia hintoja. Tämä paikkasi hieman taalan vahvistuminen (euron heikkenemisen) takia kasvaneita turistien kuluja.

Päivän mittaan paikkoja vapautui meikäläisiä varten, sillä meillä oli kauan sitten tehty varaus koko porukalle. Siinä joutuivat jotkut komeat bussitkin nöyrtymään ja vaihtamaan maisemaa. Naapurina oli muuten pari kovan luokan matkailijaa; eräskin pariskunta oli asunut asuntoautossa nyt 10 vuotta Amerikkaa kierrellen ja ovat nyt löytäneet paikan mihin haluavat asettua, nimittäin Alaskaan. Eikä vain kesäksi vaan ympärivuotisesti. Toinen porukka oli myynyt kaiken ja he olivat kiertäneet nyt kaksi vuotta asuntobussilla tätä mannerta. Joten siis vielä ei ollut tarvetta asettua aloilleen.

Iltapäivällä leiriin tuli vierailulle kaksi Bellinghamissa, tai USA:ssa yleensä, pitkään asunutta suomalaista, Tapio Holma ja Asko Hamalainen. He ovat monessa puuhassa mukana, Holma mm. Sibeliuksen joulukuisen 150 v juhlakonsertin järjestelyissä ja Scandinavia museon hallinnossa, kaksinkertainen kalataloustohtori Hamalainen mm. paikallisen Suomiyhdistyksen lehden teossa.

Tämä johti mm. siihen, että he tulevat huomenna aamutuimaan ottamaan muutaman valokuvan ja hieman jututtamaan suomalaisia asuntoautomatkailusta. Samalla saamme autokuntiemme ylijääviä tavaroita jätettyä paikallisen suomalaisväestön iloksi. Kaikenlaista pientä, kahvinkeittimiä, pikku grillejä sekä erilaista ruokatavaraa saadaan näin hyödynnettyä.

Iltapäivällä sadekuurot vihdoin taukosivat ja pääsimme pitämään loppukokouksen tyyliin sopivasti iltanuotiolla. Vietettiin pienet rääppiäiset, katsottiin huomisen autonluovutuksen ja bussimatkan kuviot ja jokainen autokunta kiteytti kokemuksensa, jotka olivat voittopuolisesti hyvinkin positiiviset. Poltettiin omat puut loppuun ja saatiin lisää leirin varastosta.

Ilta oli mukavan lämmin ja lähes täysikuu valaisi viimeistä leiri-iltaamme. Melkein kuusi viikkoa maisemaa ja kokemuksia on takana. Ajokilometrit tuntuvat asettuvan pääasiassa noin 8.000 korville, mutta mitaleille pääsyyn tarvittiin yli 10.000. Huippuna on melkein 12.000 km.

Huomisen ja kotimatkan päivitykset tehdään muutaman päivän kuluttua Suomesta. Myös valokuvat täydentyvät Suomesta käsin.

Kiitos kaikille blogien seuraajille, palautetta on ollut kiva saada. Katsotaan mitä on odotettavissa mahdollisessa jatkossa…

TORSTAI 24.9.15

Coupeville – Bellingham RV Park

Ajomatka 122 km, YHT. 8.097  km

Vähän sattui pilvinen aamu, joten synkän metsän varjossa ei oikein tiennyt minkälainen sää oli. Tämä oli taas yksi sellainen osavaltiopuiston leiri, joka on melkoisen pusikoitunut. Se tosin voi olla täkäläisillä kesäkuumilla helpottavakin juttu. Nyt oli mittarissa yllättävät14 astetta, ehkä läheinen Tyyni valtameri tasasi lämpöeroja.

Kiireitä liikkeellelähdön kanssa ei ollut, koska matkaa oli tänään edessä vain runsaat 100 km. Niinpä ajoimmekin ensin ”väärään suuntaan” ja kiersimme Coupevillen vanhan keskustan kautta, joka eilen leiriin tullessa jäi käymättä. Aika pikkusievä paikka, jossa oli useita vanhoja piparkakkutaloja, jotka nyt toimivat majoitusalalla.

Ajoimme muutaman mailin aivan rantaviivaa pitkin ja pian olimme yllättävän kookkaassa Oak Harborissa. Siellä olisi ollut Walmartkin, mutta emme käyneet, sillä emme ole koukussa… Hetkeksi huoltoaseman pihassa pysähtyessä autolle käveli Hubertus Härke, joka Maijan kanssa oli jo ollut täällä yhden yön, ja aikoivat olla keskustan leirissä kivalla paikalla vielä toisenkin.

Washintonin osavaltio on muuten sikäli erioinen että se on laillistanut marijuanan käytön ja myynnin. Niinpä teiden varsilla näkyi useammassakin paikassa myyntimainoksia.

Tie kiemurteli välillä vanhoja kapeita siltoja pitkin saarelta toiselle. Viimeisen kanavan yli johtivat modernit isot betonisillat, joiden jälkeen jätimme ruuhkaisen tien 20 ja kurvasimme paikallistietä Bay Viewin kautta Edisoniin. Oli laskuveden aika, joten mutapohjaa oli näkyvissä aika paljon. Lännessä olivat Olympicin niemimaan vuoret ja Vancouver Islandin eteläkärki hyvin näkyvissä. Toiseen suuntaan katsottaessa kaukaisuudessa oli Mt. Rainierin lumihuippu ja Washingtonin pohjoiset vuoret, Cascadet. Osa porukastamme oli jossain siellä matkalla yli korkeista solista.

Ennen Edisonia oli vähän samanlainen näkymä, kuin Vancouverin Finn Slough. Nyt vaan pääosan ottivat ränsistyneen asuntoveneet, kun Vancouverissa oli ränsistyneitä elämäntapaintiaanien taloja. 1869 perustettu Edison oli aika erikoinen positiivisella tavalla ränsistynyt kylä. Melkein jokaisessa talossa oli jotain bisnestä, vasta päätiestä sivummalla asuttiin.

Pian oli edessä Washingtonin tie 11, joka johti Bellinghamiin edelleen aivan rantaviivaa pitkin. Tunnelma oli aivan kuin etelämpänä Tyynenmeren rantatiellä. Meri aika alhaalla, tie kapea, synkkiä puutunneleita ja riittävästi kiemuraa.

Bellingham reuna-alueineen oli poikkeuksellisen viehättävä hyvin hoidettuine istutuksineen, vanhoine tiilitaloineen ja pikku putiikkeineen. Satamatoiminta tuntui vilkkaalta ja täältä olisi päässyt halutessaan laivalla Alaskaan saakka, Me kuitenkin valitsimme läheisen kirjaston, kun piti laittaa pari blogipäivää liikkeelle.

Ei kuitenkaan onnistunut, sillä ensimmäinen kirjasto avautui torstaisin vasta klo 14, ja isompi keskustassa oli toivoton parkkipaikkojen suhteen. Niinpä jatkoimme matkaa Bellinghamin tuttuun leiriin, josta koko matka alkoi elokuun puolivälin tienoilla. Nyt olimme muutamaa kokemusta rikkaampia ja 8-10.000 km köyhempiä (bensa). Vaikka bensiini onkin täällä siis suomalaisittain varsin halpaa, 60-80 senttiä litra, sen kuluminen kyllä kompensoi säästämisen tunteen tehokkaasti. Jokaisella sitä on kulunut 2-2.500 litraa. Ja enemmän ajaneilla vielä enemmän. Ennätys taitaa liikkua kuuden viikon aikana jossain 12.000 km huitteilla.

Moni tuli tähän lopetusleiriin päivää ajateltua aikaisemmin, jolloin ei ollut varsinaisia varauksia. Leirissä kuitenkin improvisoitiin ja kaikki yllätystulijat saivat jonkinlaisen paikan, osa tosin ilman kytkentöjä. Huomenna kaikille on sitten etukäteen varatut oikeat paikat. Näyttää siltä, että porukkamme on jakautunut kahden kerroksen väkeen, kuusi on Bellinghamissa jo tänään, toiset kuusi jossain muualla, mutta ilmeisesti ei kovin kaukana.

Sää pysyi kohtalaisen pilvisenä koko päivän, mutta silti lämpöä oli iltapäivällä varjon puolella mukavat 25 astetta. Säätiedotus lupasi sadetta klo 19, mutta huomisen kelin pitäisi olla päättäjäisille ja viimeisille tulille sopiva.


Kommentit (1)Kommentoi



 Tiistai 22.9 ja Keskviiikko 23.9.15
24.09.2015 23:53

KESKIVIIKKO 23.9.15

Elbe – Coupeville, Fort Ebey State Park Campground

Ajomatka 219 km, YHT. 7.975 km

300 m korkeudessa oli yllättävän vilakka yön seutu. Aamulla oli puolipilvistä ja mittarissa 10 astetta. Pieni lämmitys oli paikallaan. Taivas oli ohuessa yläpilvessä, mutta eipä aurinko olisi helposti yltänytkään puiden katveessa sijaitsevalla leiripaikalle.

Lähdettiin ajoissa liikkeelle, ehkä jopa hieman oudoissa tunnelmissa, sillä isot nähtävyydet olivat nyt takana. Edessä oli lähinnä viimeinen siirtymä Bellinghamin leiriin. Tuskin oltiin päästy maantielle, kun järven toisen puolen rinteiltä noussut savu kiinnitti huomiota. Metsäpalohan se siellä riehui, vieläpä melko korkealla. Mikähän sen oli sytyttänyt, sillä ainakaan ukkosta ei viime aikoina täällä ole ollut. Pysähdyimme oikein katsomaan sitä tarkemmin kuivan järven lahden pohjukkaan. Sekin oli aika aavemainen, sillä vedettömillä rannoilla oli sadoittain isoja kantoja, kuin mitäkin kuivahtaneita auringonpalvojia.

Matka jatkui seiskatietä mutkitellen kohti Tacomaa. Pian oli aika jättää maaseudun rauha, alettiin olla suurkaupunkien vaikutusalueilla. Liikenne ja business ottivat vallan. Elk Plainissa piti tehdä päätös mitä kautta ajetaan. Valittavana oli kolme reittiä. Kaunis tie Olympic-vuoriston reunakukkuloilla, hieman suorempi Tacomasta ylös, tai sisämaan puolen reitti Seattlen itäpuolella.

Päädyimme keskimmäiseen vaihtoehtoon ja pääsimme hetkeksi nauttimaan I-5 valtasuonen liikenteestä. Eikä tilanne juurikaan helpottanut, kun ennen Tacomaa käännyimme suoraan pohjoiseen. Aurinkoisesta päivästä huolimatta viileä henkäys kertoi, että alettiin olla Tyynenmeren laitamilla ja syksykin kiristi otettaan. Vielä sentään päästiin juuri yli 20 asteeseen.

Näillä seuduilla on sekä saaristoa, että pitkiä laivakelpoisia lahtia, kuin vuonoja mutta rannat ovat matalammat. Ensin ylitettiin Tacoman lahti isoja siltoja pitkin. Tähän suuntaan se sattui olemaan ilmainen, vastaantulijoilla oli tullimaksu. Veneilyä ja ranta-asutusta riitti erämaiden rauhaan tottuneille liiankin kanssa. Piipahdimme muutamassa vanhassa rantakaupungissa. Gig Harbor oli kuin mikäkin pikku Sausalito San Franciscon kupeessa. Port Orchard oli isompi ja tavallisempi. Vaalimainosten mukaan siellä oli pormestariksi pyrkimässä Rob Putaansuu. Ettei vaan olisi suonissa suomalaisuutta…

Bremertonin oli vielä isompi, ehkä laivaston kuvioiden ja korjaustelakan ansioista. Vaikutti siltä kuin telakalla olisi ollut purettavana (tai uudistettavana) kaksikin pienempää lentotukialusta. Silverdalesta ajoimme Poulsbo´hon (tanskalaista taustaa?) pienempää tietä. Matkalla oli mm. Baltic Lane niminen katu.

Hoodin lahti ylitettiin varmaan kolme kilometriä pitkää matalaa avattavaa siltaa pitkin. Jonkinlainen remontti siellä oli menossa, sillä odotimme sillalle pääsyä jonossa ainakin 40 minuuttia. Vastaantulijoiden jonoa riitti viiden kilometrin verran.

Muuten liikenne sujui näilläkin ruuhka-alueilla hyvin, jos vältti rantamaisemia. Maantiet oli vedetty metsiin kauas rannoista ja välillä lännessä näkyivät Olympic-vuoriston huiput. No, nehän eivät ole edes kolmekilometrisiä, mutta muuten matalassa maisemassa ihan vuorten kokoisia. Mt. Rainierkin esittäytyi kaakossa, vaikka olimme siitä jo 200 km päässä.

Vihdoin tulimme Port Townsendiin, johon tie päättyi ja oli siirryttävä lauttamatkustajiksi. Itse kaupunkiin emme sen kummemmin tutustuneet, vaikka se on linnoituksineen ja Viktoriaanisine rakennuksineen kaunis. Ajoimme noin puolen tunnin välein kulkevan lautan lipunmyyntiin ja maksoimme 30 min. ylityksestä 41 taalaa. Olimme veikanneet kovempaa hintaa. Lipunmyyjä muuten halusi mitata automme pituuden oikein mittapyörällä, ennen kuin määritteli hinnan alle 30 jalan kategoriaan.

Eikä paikkaa, jossa ei olisi ollut suomalaisia. Tampereen Ladyt odottivat jonon kärjessä pääsyä samaan lauttaan. He olivat kiertäneet Oregonin Astorian jälkeen Olympicin niemimaan ja käyneet mm. Hoh sademetsässä. Se on naavoineen ja isoine puineen ainoa lajiaan koko pohjoisella pallonpuoliskolla.

Pian oltiin Seattleen johtavan Pugetin salmen toisella rannalla saaristotiellä matkalla Coupevillen lähelle Fort Ebeyn puiston leiriin. Metsäleiristä löytyikin vielä pari sähköllä ja vedellä varustettua paikkaa 30 taalan syyshintaan. Ilman kytkentöjä olisi selvitty vaivaiset viisi taalaa vähemmällä.

Alueella on myös toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita, jotka jenkit rakensivat japanilaisten maihinnousun pelossa. Teimme rantakävelyn penkalle, jonne aurinko paistoi pilvien välistä lämpimästi. Siellä oli varmaan viisi astetta lämpimämpää kuin metsän suojassa. Auringonlasku jäi näkemättä, sillä horisontti oli pilvivyöhykkeen peitossa. Silti rannalla oli perinteiseen tyyliin auringonlaskun tarkkailijoita, kameroin ja ilman.

Itse bunkkerit oli otettu käyttöön pian Pearl Harborin jälkeen 1942, mutta kukaan ei tullut meren yli testaamaan niiden rannikkotykkien ja konekivääripesäkkeiden tehokkuutta. Kello 19 oli lämpöä vielä 18 astetta, mutta se tuntui sisämaan helteisiin tottuneista melkein viileältä.

PS. Olemme viime päivät olleet taas nettipimennossa. Tekstiä on pyritty ylläpitämään, mutta valokuvien kanssa on nyt pientä viivettä. Perästä kuitenkin kuuluu ja näkyy.

TIISTAI 22.9.15

Toppenish – Mt. Rainier National Park – Elbe, Rocky Point Park Campground

Ajomatka 243 km, YHT. 7.756 km

Vaikka oltiin näin matalalla, 230 metrissä, aamu oli yllättävän viileä, vain 11 astetta. Onneksi oli kuitenkin aurinkoista, vain ohut yläpilvi ennakoi viime päiviä viileämpää keliä – ja niin kävikin. Lopun alkuako puolestaan ennakoi se, ettei oikeastaan kenelläkään tuntunut enää olevan varsinaisia liikkeellelähtökiireitä aamulla. Holmström-Kostia irtautui aikaisina herääjinä letkuista ensimmäisinä.

Osa porukasta päätti suunnata vielä sisämaan kierroksen ja Washington Passin kautta hieman Bellinghamin alapuolelle jokseenkin itäsuunnasta. Toiset taas päättivät käydä Mt. Rainierin kansallispuistossa, ja tulla Bellinghamiin enemmän etelästä, ehkä jopa saariston kautta.

Alkukilometrit ajettiin edelleen Yakama-reservaatissa, ja sen ikävä kyllä huomasi. Wapato oli sentään kohtalaisen kelpo pikkukaupunki. Union Gap oli vielä reservaatissa, mutta Yakiman jo aika iso kaupunki ei. Niiden rajaa ei kuitenkaan huomannut, sillä päätien varsi oli aivan täynnä liiketoimintaa koko matkalta. Yhtään ei tiennyt milloin taajaman nimi vaihtui, mainokset, autokaupat ja pienempi business vain jatkuivat kilometrikaupalla.

Siitäkö lie kimmoke tullut, mutta hetken kuluttua löysimme itsemme Yakiman Walmartin pihasta. Oli siellä toki tuttujakin…  Varsinaista ostettavaa ei ollut, mutta pitihän sitä varmuuden vuoksi tarkistaa valikoimat. Pian tämän jälkeen olimme maaseudun hedelmäviljelmien keskellä. Tien varressa oli huomiota herättävän paljon hedelmämyymälöitä, toiset enemmän epämääräisen näköisiä kuin toiset.

Maa alkoi nousta hiljalleen Naches-joen varrella ja piipahdimme myös itse kylässä toteamassa alakulon, vaikka ei enää oltukaan reservaatissa. Pian tämän jälkeen 12-tie siirtyi seuraamaan Tieton-jokea ja ylämäki jyrkkeni, ei tosin miksikään serpentiineiksi, mutta kohti metsäalueita. Tien vieren joki oli jatkuvaa valkoista vettä ja pysäköintilevennyksillä oli kanoottien ja kumilauttojen kuljetuskalustoa. Oli ilmeistä, että Tieton on suosittu elämyslaskettelua tarjoava vesiväylä. Ikävä kyllä emme kuitenkaan nähneet yhtään virran mukana alas tulevaa venekuntaa, mutta eihän tieltä koko aikaa ollutkaan jokinäkyvyyttä.

Noin kilometrin korkeudessa tulimme komealle Rimrock kivimuodostelmalle ja saman nimiselle padotulle järvelle. Se ei ollut ihan pieni, mutta poti täkäläiseen tapaan veden vähyyttä, silmämääräisesti arvioiden ainakin 10 metrin verran, ellei viidentoista. Ehkä tilannetta ei haluttu näyttää turisteille, sillä koko lähes 10 km pituisella rannalla ei ollut ainoatakaan näköalapaikkaa.

Rimrockin jälkeen alkoi tuimempi ylämäki kohti White Pass solaa, se oli 1.350 m korkeudessa. Taas oli 100 km matkalla noustu kilometri. White Pass tuntuu olevan jonkinmoinen laskettelukeskus, sillä rinteitä ja hiihtohissejä oli riittävästi. Lämpötila laski näin korkealla niukkaan 15 asteeseen ja tuulonen oli kolea.

Mikä menee ylös, tulee myös alas. Niin mekin. Mutta vain tilapäisesti. Laskettelimme näköaloista nauttien koti Mt. Rainierin kansallispuiston itäistä porttia. Välillä lumihuippuinen Washingtonin korkein, melkein 4.400 m vuori tuli täydellisessä olosuhteessa näkyviin. Huikaiseva näky, ja vieläpä moneen kertaan. Valo tuli meihin nähden oikeasta suunnasta ja erikoinen pilvivyöhyke oli arviolta noin kolmen kilometrin korkeudessa ikään kuin katkaisten vuoren. Maaruskaakin alkoi näkyä.

Taustalla Mt Rainier n. 4,4 km

Portilla vilautimme kansallispuistojen vuosikorttia, Annual Passia, saimme materiaalin ja jatkoimme kipuamista. Vaikka USA:ssa on noin 360 kansallispuistoa tai vastaavaa, ne eivät ole mitään ihan turhia juttuja, vaan niiden perustamiselle on ollut joku ainutlaatuinen syy. Yleensä se on luonto. Niin tässäkin tapauksessa.

Kipusimme mielettömässä maisemassa vähitellen yli mailin korkeuteen. Oli ruskaa, rotkoja, putouksia, jokia, aika isoja puita, pikku järviä, lumihuippuja, ei-lumihuippuja ja vaikka mitä. Aina kun voi, piti pysähtyä. Kyllä olisi taas Kodakin suku rikastunut, jos vielä käytettäisiin valokuvaamiseen filmiä! Turha selittää enempää, katsokaa Ansun kuvista tai netistä … Tai kaikkein mieluiten, kokekaa itse.

Reitin korkeimman kohdan opastuskeskus oli taas täysi kaaos, vaikka oli tavallinen tiistai. Ei kannattanut läheltä etsiä asuntoautolle parkkipaikkaa, vaan jatkaa matkaa. Kun alamäki alkoi, oli vuorossa aika komeita näytteitä maaruskasta, jolle valkoista taustaväriä antoi Mt. Rainier. Pois puistosta lasketellessa itse mahtivuori peittyi vähitellen tienvarsimetsien ja pienempien vuorten taakse. Jokirotkoja ja putouksia kyllä oli tarjolla.

Alempana oli James Longmire-museo ja opastuskeskus. Ovat nämä vanhan polven jenkit olleet huimaa väkeä, sillä Longmire perusti tänne vuoren kupeeseen ensimmäisen lomakylän vuonna 1889. Eikä tuolloin ollut kulkuneuvoista juuri enempää tietoa kuin tiestäkään. Mutta niin vaan Mt. Rainierin turismi käynnistyi.

Pian olimme taas toista kilometriä alempana ja liuku loiveni. Kaikenlaista turismipyydystä oli tarjolla puiston länsiportin jälkeen, mutta me emme niihin tarttuneet, vaan ajoimme Elben pikkukylään Alder-järven tuntumaan. Olisikohan saksalaisilla pioneereilla ollut täällä vaikutusta. Elbestä oli joskus kulkenut juna vuoren suuntaan, mutta ei enää. Sen sijaan pikku taajamassa oli näytillä alkuperäinen hauska 1906 rakennettu pikku kirkko, luterilainen muuten, ja koko joukko junanvaunuja, jotka toimivat majoitus- ja ruokapaikkana. Hauska näky, eikä väriäkään puuttunut.

Oli aika katsella yöpaikkaa, ja siinä ratkaisussa menikin melkein viisi minuuttia. Vain muutama maili Elbestä ja tienvarren kyltti kertoi Rocky Pointin puistoleirin lähestyvän. Kurvasimme sinne ja valitsimme parhaan paikan. Se olikin helppoa, sillä noin 30-paikkaisessa leirissä ei ollut muita muin isäntäpariskunta. 26 taalan hintaan saimme valoisimman joenrantapaikan vedellä ja sähköllä. Tosin kyseessä ei kuulemma ollut joen ranta vaan Alder-järven, mutta kun vesi oli melkein olemattoman alhaalla, se tuntui joelta. Järven pohjalla kasvoi ruohoa, joten ei kai se ihan hiljattain ole veden alla ollut.

Kiva rauhallinen yöpaikka, sillä entinen junanrata ei enää ole toiminnassa, eikä tiekään ole aivan korvan juuressa, vaan 50 m päässä. Kaiken kukkuraksi netti tai puhelimet eivät toimi, joten emme tiedä kertakaikkisen mitään muusta maailman menosta. Huomenna voi olla jo toinen juttu…


( Päivitetty: 25.09.2015 00:02 )

Kommentoi



 22.09.2015 17:29

MAANANTAI 21.9.15

Hermiston, Oregon – Toppenish, Washington, Yakama Nation RV Park

Ajomatka 147 km, YHT.7.513 km

Olipa pitkästä aikaa todella lämmin aamu, mittarissa oli 18 astetta, taivas oli melkein täysin sininen eikä tuullut. Shortsikeli heti päivän alkajaisiksi enteili sellaista 30 astetta. Liikkeelle päästiin jo vähän kahdeksan jälkeen, kun ei vielä olla totuttu tähän Tyynenmeren rannikon aikavyöhykkeeseen.

Hermistonista suunnattiin pohjoiseen kohti suurta Columbia-jokea, siis sitä jonka alkulähteillä Kanadan Kalliovuorilla oltiin noin kuukausi sitten. On se hieman paisunut matkalla… Umatillassa tankattiin ja sitten siltaa yli joen Washingtonin puolelle. Tarkoituksena oli ajella jonkin matkaa jokivartta länteen, mutta koska tie kulki aika kaukana vedestä ja maisema oli matalaa maanviljelysvoittoista, käänsimme keulan pohjoiseen jo parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen Patersonissa. Olimme silloin enää aika tasan 100 m korkeudessa.

Nousimme pikku hiljaa ylemmäksi viljelystasangolle. Viiniköynnöksiä, humalaa ja hedelmiä alkoi esiintyä laajassa mitassa. Varsinaista maanviljelyäkin oli ja silloin vaikutti, että jokseenkin kaikki on keinokasteltua. Kastelulaitteilla oli kokoa ja näköä.

Yakima-joen laaksoon Prosseriin laskettiin taas melkoista alamäkeä. Reunalta avautui näkymä laajaan laaksoon, asutukseen ja horisontissa siintäviin isoihin yksinäisiin lumihuippuisiin vuoriin. Mt. Adams on 3.750 m korkea ja Mt. Rainier Washingtonin korkein, 4.400 m. Vuoret näkyivät 160-200 km päästä, Adams lähempänä. Uskomatonta, kuinka kaukaa isot vuoret voivat näkyä. Suomalaisittain on vaikea kuvitella, että Helsingin kulmilta voisi pari Turun seudun isoa vuorta näkyä ihan hyvin! Se ainakin kertoi, että metsäpalojen savut olivat hälvenneet ja ilma oli kirkas. Sen lisäksi oli lämmin, viisari hipoi 30 astetta.

Poikkesimme Prosserissa perinteisellä kaupunkikierroksella, mutta vaikka kaupunki oli joen rannalla, ei käynti ollut vaivan arvoinen, niinpä matka jatkui saman tien kohti länttä. Mabton ja Satus olivat jo Yakama-intiaanien reservaatissa ja vieläkin alakuloisempia pienessä olemattomuudessaan. Seutu oli viljelysvoittoista tasamaata ja tie viivasuora. Onneksi ne kaksi isoa vuorta sentään lähestyivät ja olivat komeita kiintopisteitä.

Mutta olihan seuraavana tiedossa Toppenish, kertakaikkisen upeiden seinämaalausten kaupunki. Täällä on paitsi aika kivana säilynyt keskusta, noin 75 isoa seinämaalausta, jotka kertovat pääasiassa kaupungin historiasta. Visitor Centerin avuliaat eläkeläiset olivat taas kerran hukuttaa kävijät tietoon ja esitteisiin. Erityisen hyödyllisiä olivat muralejsta – seinämaalauksista – kertovat kartat ja lyhyet selostukset.

Siis auto parkkiin ja kävelylle. Koistinahotkin siinä tulivat samoihin puuhiin. Kaupungilla kierrellessä meni melkein pari tuntia. Olimme käyneet Toppenishissa vuonna 2007 matkalla Alaskaan ja kaupungista jäi tuolloin vilkas ja positiivinen kuva. Maalaukset olivat edelleen mitä loistavimpia, mutta itse kaupunkia leimasi selvä alakulo. Liikkeitä oli suljettu ja keskusta oli aika hiljainen. Ei ollut enää vanhaa iloista leimaa. Keskustan parkkipaikalla tapasimme Huurinaiset ja Yliniemet. Porukka alkaa kokoontua reissun viimeiseen yhteistapaamiseen Yakama Nationin pitämällä leirintäalueella.

Yksi monista seinämaalauksista

Ennen keskusta pois lähtöä teimme vielä täydentävän kierroksen autolla ja näimme hieman sivussa valmiina maalauksen, jota 2007 tehtiin varmaan kymmenen taiteilijan voimin. Silloin työn ääressä oli muutenkin kiva markkinatunnelma myyntikojuineen ja yleisöineen. Nyt hiljaisuutta todisti vain koulubussivarikko. Jotain muuten tämän kaupungin suhtautumisesta seinämaalauksiin kertoo vaikka se, että asuntoautojen likavesien tyhjennyspaikka on koristeltu kivalla rautatieaiheisella kuvalla.

Sitten kolmen kilometrin päähän leiriin, jonne saavuimme kahdeksantena ja viimeisenä suomalaisautona. Paikalla olivat siis kaikki jotka oikeastaan saattoivat nyt Toppenishissa olla, Helanderit, Koistinahot, Yliniemet, Edfeltit, Holmströmit, Huurinaiset, Ikoset ja Geitelit. Tampereen ladyt olivat sukuloimassa lähellä Tyynenmeren rantaa, Pahajoet Seattlessa, Vehtarit Olympicin niemimaan pohjoislaidalla, samoin Härket.

Yakama-intiaanien leiri oli huippuluokkaa siisteine paikkoineen, kunnon saunoineen ja uima-altaineen sekä maltillisin hintoineen. Ikävä vaan että leirin olemassaolo tulee lokakuun lopussa tiensä päähän, eli se suljetaan. Viereinen intiaanien kulttuurikeskus ja museo jatkaa toimintaansa, mutta ilmeisesti leirin pitäminen ei ole enää tarpeeksi hyvä business. Aikoinaan täällä oli asumiskäytössä 14 intiaanitelttaa, mutta juuri nyt niistä viimeisiä purettiin. Harmi, sillä tästä leiristä jäi porukalle todella hyvä maku.

Pidimme tietenkin myös perinteisen yhteiskokoontumisen lämpöisessä illassa. Paljon on maileja takana ja paljon on nähty. Huomattava osa porukasta tuntuu tähtäävän Bellinghamiin jo torstaina, että ehtii kaikessa rauhassa valmistautua lauantaiseen autojen luovutukseen.

Ilta oli pimeä ja lämmin, mutta tässä leirissä oli sentään jokunen katuvalo suunnistamista helpottamassa. Osa porukasta nautti vielä puolikuun valossa saunasta, uinnista lämpöisessä +30 vedessä ja vielä lämpimämmässä jaguzzissa.


( Päivitetty: 22.09.2015 17:44 )

Kommentoi



 21.09.2015 17:15

SUNNUNTAI 20.9.15

Oxbow – Hermiston, Pioneer RV Park

Ajomatka 380 km, YHT. 7.366 km

Olipa pimeä, äänetön ja rauhallinen yö. Ilmankos nukutti. Aamulla oli lämpöä 13 astetta, taivas sininen ja tuuleton. Pidimme kellon jo Oregonin ajassa, että pääsimme aikaisemmin liikkeelle. Virallisesti Mountain Time Zone muuttui Pacific Time Zoneksi vasta noin kilometrin ajon jälkeen, kun päästiin ulos Idaho Powerin alueelta, jolla kello siis oli tuntia enemmän.

Ja sitten ryhdyttiin kiipeämään ja laskeutumaan niin ettei montaakaan kertaa tällä reissulla. Päivä alkoi 530 m korkeudessa ja päättyi 140 metriin. Siinä välissä käytiin muutamaan kertaan yli 1700 metrissä. Nousut olivat aika huomaamattoman tasaisin, mutta alamäet tuntuivat rajuimmilta, koska vauhdin hillitsemiseen eivät jarrut oikein riittäneet, vaan tarvittiin pienempiä vaihteita.

40 km ajon jälkeen olimme nousseet 1.110 m. Tulihan siinä vajaan neljän prosentin keskimääräinen nousu. Saaliiksi saatiin matkalla yksi grouse, jonkinlainen kanalintu joka lensi sivulta suoraan eteen niin että höyhenet pöllähtivät. Takana tullut avolavakuski sanoi, että linnun matka jatkui sulkasadosta huolimatta, toivotaan niin. Tapasimme nimittäin oregonilaisen takana ajaneen pariskunnan Hells Canyonin näköalapaikalla 1.700 m korkeudessa. Kyselivät metsästyslupaamme….

Näköala ei ollut ylhäältä niin komea, kuin eilisen kanjonissa vierailun perusteella luulimme. Kaikki oli täältä korkealta niin suurta ja kaukana. Edes joki ei oikeastaan erottunut. Kaunista kuitenkin oli. Nämä Oregonin vuoret nimittäin olivat pitkään aikaan ensimmäiset todella puuvoittoiset, eikä tieltä oikeastaan nähnyt pitkälle ollenkaan. Tien lähellä oli kuitenkin kauniita jokia, joita seuraillen mentiin ylös ja alas. Leirintäalueitakin täällä korkeassa korvessa oli useita. Pääsimme käymään tämän päivän ennätyskorkeudessa 1.855 metrissä ja sitten alamäkeen.

Kun päästiin alemmaksi, metsät vähenivät ja tilalle tuli taas avaria kauniita ruohokukkuloita, varsinaista lännen maisemaa, sillä laaksot eivät olleet aivan pieniä. Samalla alkoivat myös viljelykset.

Kun vuorilla veivaaminen loppui, tulimme Joseph´n pikkukaupunkiin, joka yllätti viehättävyydellään. Siistiä, kivoja pikku taloja, turistipaikkoja, ulkoilmakahviloista, istutuksia ja ennen kaikkea tuhottomasti patsaita. Paikan päähenkilö oli Nez Percé –päällikkö, Chief Joseph, joka tuli intiaanisotien aikana 1870-80 luvuilla tunnetuksi rauhaan pyrkivänä viisaana johtajana. No, hyvinhän siinä ei käynyt, kun vastassa oli ratsuväki.

Chief Josephin patsas seisoo ylväänä pääkadun varrella

Josephista eteenpäin tie muutti sujuvammaksi, mutta nettiyhteydet eivät. Matkalla oli useampiakin pikku kaupunkeja, joiden turistineuvonnat olivat sunnuntain kunniaksi kiinni; Enterprise, Wallowa, Elgin, Imber. Kaikissa kokeiltiin nettiyhteyttä keskustassa tai leirintäalueiden porteilla. Leireille oli yhteistä, ettei toimistoissa ollut ketään, eikä alueilla muutenkaan näkynyt eläviä ihmisiä, vaikka autoja oli runsaasti. Olipa harvinaisen vaikeaa.

Kunne tultiin I-84:n risteykseen La Grandeen, jonka Starbucksista löytyi hyvä yhteys ja parin asian hoito oli pelastettu. Sitten moottoritielle, kun ei ollut rinnakkaista vaihtoehtoa. Seurailimme tässä tiiviisti historiallisen Oregon Trailin linjausta, joten päätimme käydä historiallisella paikalla tutustumassa aisaan tarkemmin. Isolta tieltä oli näyttävä opastus ruskeine turistikyltteineen; Oregon Trail Visitor Park. Niitä sitten seuraamaan ja päästiinkin kahden mailin päähän, kunnes tie oli alikulkutunnelin kohdalta aidoin suljettu! Ja tähän saakka kaikki opasteet olivat olleet paikallaan – arvatkaa harmittiko. Eivät edes nämä amerikkalaiset yleensä ole näin huonosti opastuksiaan hoitaneet.

Ei siis muuta kuin peli ympäri ja takaisin päätielle ja yöpaikan etsintään. Päätimme nimittäin tänään ajaa pitemmän rupeaman, kun ruohokukkulamaastossa mailein nieleminen sujui aika helposti. Muutama komea näköalapaikkakin sattui kohdalle, samoin huima alamäki ja pian olimme lähes kilometrin lähtöasetelmia alempana.

Sivuutimme Pendletonin ja Stanfieldin, joiden kummankaan historiallisessa keskustassa emme piipahtaneet. Emme siis tiedä mitä menetimme, mutta onhan niitä tälläkin matkalla jo nähty. Asetimme navigaattoriin Hermistonin Passport America leirin osoitteen ja pian kurvasimmekin siistiin täyden näköiseen leiriin, jonka toimiston ovessa oli lappu No Vacancy (ei tilaa).

Olimme jo luopumassa ja pois lähdössä, kun Ansun sitkeys palkittiin. Soitto toimiston numeroon. Se yhdistyi 20 m päähän asuntovaunuun, josta tuli henkilö paikalle katsomaan tilannetta. Ja paikka löytyi. Olisihan niitä ollut muutama enemmänkin. Syy leirin täyttöasteeseen oli kuulemma se, että ohittamassamme Pendletonissa oli tänä viikonloppuna kauden päätös rodeo, ja se vaikutti lähiseudun majoitustilanteisiin, vaikka olikin 30 km päässä.

Päivä oli ajollisesti pitkä, 380 km on koko reissun ennätyksemme. Alkua lukuun ottamatta se kuitenkin sujui aika vaivattomasti, vaikka kyseessä oli todellinen suuren mittakaavan vuoristorata. Olimme maalissa nimittäin enää vaivaisen 140 m korkeudessa. Ääripäillä oli 1.715 m. Aika hyviä lukemia yhdelle päivälle. Vaikka tuuli oli illalla aika navakka ja puuskainen, oli mittarissa klo 18 vielä komeat 30 astetta. Olisihan se hienoa, jos saisimme viimeisille päiville vielä kunnon kesäiset olosuhteet.

Tietoja muista reissulaisista: Tampereen ladyt olivat leirissä jättimäisen Columbia-joen rannalla, Vehtarit ja Härket piipahtivat suomalaisvaikutteisessa Astoriassa. Holmström-Kostia ovat jo huomisessa Toppenishin intiaanileirissä valmistautumassa huomiseen viimeiseen yhteistapaamiseen.


Kommentoi


©2018 Asuntoautomatka Usa-Kanada - suntuubi.com